Oluttölkkejä palauttamassa

Seuraavista tapahtumista ei voi syyttää vauvapoikaa eikä edes kärpästä. Idea oli ihan omani.

Kaupassa on kiire. Isällä.

Tapahtumat alkoivat jo ennen kuvan kauppakäyntiä, automarketin pullonpalautus-automaatilla.

Parkkeerasin pari pullokassia sisältävän ostoskärryn masiinan eteen, nostin Oskarin kärryn ritiläpallille, ja ojensin pojalle ensimmäisen tölkin. Olin opettanut hänelle syöttöhomman jo aiemmin. 

Kierrätysoppia tämäkin, ajattelen. Nykyään pullojen ja tölkkien palautus on hänen heiniään. Saavutettu etu tai suosikkileikki, miten vain. Jos yritän itse, itku tulee.

Hyvä yhtälö. Paitsi että syöttötahti on hidas. Ehdin miettiä puuhan aikana yhtä jos toista.  

Tällä kerralla välähti kolmannen tölkin kohdalla. Miksi en voisi poiketa nopsasti pankkiautomaatilla? Se oli vain parinkymmenen metrin päässä ja näköetäisyydellä. Poika kyllä viihtyisi puuhassaan hetken yksinkin.

Jotta hän ei survoisi kättään automaatin nieluun, pysäytin kärryn sopivalle etäisyydelle. Kiilasin pyörät paikoilleen taskuun jääneillä näppylähanskoilla. Sidoin lisäksi tölkkikassit niin, että hän sai helposti käsiinsä uusia panoksia.

Tietenkin katselin häntä koko ajan jonottaessani käteistä. Hyvin näytti sujuvan. Kunnes paikalle hiipi mummo elämää nähneen pullokassinsa kanssa.

Mummo näytti sanovan Oskarille jotain. En kuullut mitä. Pojan vastauksen kuulin.

”Nalle…enee…piiiloo!” hän selitti kovalla äänellä ja työnsi Karhu-tölkin ylpeänä palautuskoneeseen.

Mummo ei hymyillyt, mutta näytti taas puhuvan. En erottanut edelleenkään sanoja. Oskari sen sijaan jatkoi äänekkäästi.

”Isin nalle!” hän ilmoitti.

Sitten se alkoi. Mummon kailotus. Juuri kun tuli minun vuoroni nostaa rahaa.

”Missä on tämän lapsen isä?” mummo huusi niin että marketin aula kaikui.

Päitä kääntyi. Lähimpänä mummoa kävellyt pariskunta tosin kiihdytti vauhtiaan ja poistui paikalta kuin kyseessä olisi isompikin onnettomuus, jonka läheltä pitäisi luistaa pikimmiten.

Kaikki muut tyytyivät tuijotukseen. Ei hengenhätää, ajattelin, nostan nopeasti rahat ja selvitän tilanteen hetikohta.

Työnsin kortin koneeseen. Kaikki meni hyvin summan valintaan saakka. Silloin kuului Oskarin ääni.

”Kat-to!” poika huudahti ja näytti ylpeänä tyhjää jallupulloa mummolle.

Nyt mummo sai todellista virtaa huutoonsa.

”Tulkaa hyvät ihmiset auttamaan! Pikkuvauva on jätetty tänne yksin viinapullojen keskelle!” hän elämöi dramaattisesti.

Pari naista lähti kävelemään kohti mummoa ja Oskaria. Pankkiautomaatti raksutti edessäni. Rahat olivat juuri tulossa. En halunnut jättää niitä. Enkä osallistua huutokilpailuun tältä etäisyydeltä.

Raksutus kesti. Ja kesti. Vihdoin setelit pullahtivat näkyviin. Nappasin ne ja lähdin kiireesti kohti Oskaria. Mummo ehti iskeä vielä kerran ennen kuin olin perillä.

”Hakekaa henkilökunta! Tai poliisi!” hän selitti lähes hysteerisenä paikalle saapuneille naisille.

Mummon älämölöstä pelästynyt Oskari itki vuolaasti. Pullo kädessään. Kuin aikamies aamuyöllä.

Ilmoittauduin isäksi. Kun näin mummon halveksunnan täyttämän tuijotuksen ja noteerasin hänen tiheän hengityksensä, joka enteili seuraavaa purkausta, ärryin yllättäen. Mikä lie puolustusreaktio, mutta oli ihan pakko kuitata ennen kuin muori ehtisi.

”Hyvä rouva, älkää nyt itkettäkö vauvaa. Sitä paitsi join itse melkein kaikki, poika sai vain muutaman”, sanoin.

Yllätyin, sillä toinen paikalle tulleista naisista hymyili. Hienoa. Mummo ei  ymmärtänyt. Mutta mikä tärkeintä, hän hämmentyi.

Käytin hiljaisen hetken häipymiseen. Kärräsin Oskarin ja jääneet pullot ripeästi marketin pihaan. Ajoimme seuraavaan kauppaan. Siellä kaikki sujui taas tavanomaiseen tapaan, kuten kuvasta näkyy.

Isi

PS. Kun nyt jaksoit tänne saakka, kommentit, tylytykset, tivaukset, kaikki motivoi uutta päiväkirjoittajaa. Tilatakin saa. Tulevia. Kiitos. Tai sitten ei.

Puuhalandia ja tunnoton hevonen

Odotettu ja pelätty kesäretki tuli suoritettua eilen. Matkasimme perhekohteeseen, kotieläinpuistoon, koska näin tuli luvattua ajat sitten.

Ajatus täydestä puuhapuistosta hirvittää minua aina, oli se sitten huvipuisto, eläinpuisto tai mikä tahansa lapsiperhemagneetti.

Optimisettihän on tämä; kesän kuumin päivä, ihmisiä kuin Cheekin keikalla ja käytös yhtä hillittyä.  Nivea-hien tuoksu täyttää sieraimet, eikä katoa, sillä keli on täysin tuuleton.

Lapset kiljuvat ja sätkivät. Aikuiset kärvistelevät puuhastressin kourissa. Isät ja äidit, jotka ovat kotona löysiä ja leppoisia, seisovat nyt jonossa kyynärpää valmiina iskuun, jos joku näyttää edes ajattelevan ohitusta. Tai vaikuttaa muuten vain ärsyttävältä.

Entisessä elämässäni en olisi kuvitellutkaan lähteväni puuhapuistoon kuin korkeintaan synkällä säällä. Koska aurinko tuntui paistavan nyt päivästä toiseen, eikä reissua voinut enää lykätä, saatoin vain minimoida riskit tarkalla valinnalla.

Kriteerinäni oli löytää huvikeskus, josta juuri kukaan ei ole kuullutkaan. Elokuu oli jo ennakkoon suunniteltu ajankohta, samoin arkiaamu, jotta mahdollisimman moni perheenpää olisi joko töissä tai laiska kiirehtimään perhe-elämyksiin.

Kun pääsimme perille, helpotus valtasi mieleni. Yhdeksän autoa parkkipaikalla, osa varmasti henkilökunnan. Pihamaalla vain kaksi lapsiperhettä. Lupaavaa.

Kaikki vaikutti menevän putkeen portin jälkeenkin. Eläimillä oli ruoka-aika. Ne ahmivat laareillaan, kosketusetäisyydellä. Oskari kosketteli ja taputti, ensikertaa. Ei pelännyt juuri yhtään. Reipasta.

Kohokohta oli pääsy peräkärryyn, jota mönkijä veti.  Krapulaisen näköinen kuski ajoi nippanappa juoksuradan mittaisen lenkin.

Silti Oskarin silmistä paistoi into. Ok. Jos se riitti hänelle, se riittää minulle. Kaipa elämän ensimmäinen peräkärrykyyti vastaa puolivauvalle samaa kuin base-hyppy perusmummolle. Huolimatta siitä, että nautinnon kesto olisi sama.

Jätskin jälkeen oli aika lähteä kotiin. Vähän kiukuttelua se vaati, mutta Oskari rauhoittui yllättäen auton vieressä. Hän oli huomannut hevosen, jota puuhatyöntekijä kävelytti.

Parempi poiketa katsomassa konia kuin kuunnella itkua puoli kotimatkaa, mietin. Varsinkin, kun kaikki oli mennyt uskomattoman hyvin. Tähän saakka.

Koppasin pojan syliini ja kävelin hevosen viereen. Saa silittää, sanoin, mutta samalla Oskari oli jo tekemässä jotain aivan muuta.

Hän tökkäsi hevosta suoraan suureen, haikeantummaan silmään. Tarttui samalla terhakkaasti silmäripsiin ja veti niin, että varmasti tuntui. Ja jäi tuijottamaan haltioituneena nyrkkiään, josta törrötti paksu ripsi.

Älytöntä. Nimittäin se, että eläin tuskin liikahti. Ei purrut, ei hyökännyt, ei edes nyökännyt. Käänsi vain hiukan päätään.

Sitten se toi turpansa taas lähelle poikaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei ole totta, ihmettelin.  Olikohan ratsu nauttinut aamiaiseksi ihan pelkkää vettä ja heinää? Ettei vain olisi popsinut ämpärillistä rauhoittavia palan painikkeeksi?

Vilkaisin jo syyttävästi hevosta pois vetävää puuhahenkilöä (ja hän minua - miksiköhän), kun mieleeni tuli vaihtoehto. Voisiko siedätyshoito selittää käytöksen? Hevonen oli varmasti kokenut vuosien ajan kauheita tekoja pienten ihmisten taholta. Turtunut lopulta täysin.

Tai ehkä sen tuntoaisti ei ole toiminut alun alkaenkaan. Satunnainen ripsien bikinivahaus ei haitannut lainkaan, koska se ei yksinkertaisesti tuntunut missään.

Päätin, että noin sen täytyi olla. Mielenrauhani takia. Kokemus oli kuitenkin sen verran surrealistinen, että hevosen käytös valtasi ajatukseni kotimatkan ajaksi.

Ja Oskarin. Mutta eihän puolivauvaa voi syyttää. Ehkä hän luuli jättimäistä silmää kosketusnäytöksi.

Tai sitten ei.

Jäykkä asiakaspalvelija

Eilen piti tankata mökin ruokavarastoja. Päätin lähteä kaksin Oskarin kanssa kauppaan. Läheisestä pikkukaupungista löytyy se halpa myymälä, jossa ruoat ovat pakkauslaatikoissaan.

Kauppa on Oskarille suuri seikkailu. Ja seikkailun aikana pitää seikkailla, minunkin mielestäni. Se tarkoittaa, että poika pitää päästää irti. En raaski istuttaa häntä ostoskärryjen ritiläpallilla, kun ympärillä on ihmeitä.

Vapautin pojan heti oven jälkeen, koska kaupan käytävillä oli rauhallista. Hän kipitti huojuen hyllyltä toiselle, kunnes huomasi haasteen. Tyhjä laatikko ja matalimmalla hyllyllä!

Hän oli kiivennyt boxiin ennen kuin ehdin estellä. Eikä tullut pois pyytämällä. Päätin antaa olla. Jos laatikossa istuminen tuo noin paljon iloa, istukoon vähän aikaa, ajattelin.

Saman tien paikalle käveli nuoruuden ja keski-iän välimaastossa häilyvä myyjätär. Hän pysähtyi, kumartui, katsoi ärtyisästi poikaa ja alkoi puhutella häntä.

”Se on tuotelaatikko, eikä mikään leikkipaikka. Tuotelaatikoissa ei saa istua!” nainen tiuskaisi ärtyisästi.

Aivan kuin tuon ikäinen ymmärtäisi. Vai ymmärsikö sittenkin…

”Ak-ka, ak-ka, ak-ka!” poika huusi kovaan ääneen ja osoitti etusormellaan tätiä.

”Ii-so ak-ka!”

Nainen haukkoi kuin verkosta puristettava lahna. Ja tuijotti räävitöntä puolivauvaa, mutta ei kyennyt sanomaan mitään. Eikä edelleenkään edes vilkaissut minua.

Pojassahan on ainesta, ajattelin. Tottakai tiesin, että yksi Oskarin ensimmäisistä sanoista on ankka, jonka hän sanoo ilman n:ää. Huomasin myös, että myyjän takana julisteessa lensi lokki, joka on Oskarille sama kuin ankka. Ja tunnistin käytöksen. Pojalla on tapana yrittää ohjata ärtyneen aikuisen huomio muualle kuin itseensä.

Mutta mitäpä sitä ylimääräisiä selittämään.

Nostin kuitenkin Oskarin syliini. Myyjä tuhahti sanomatta mitään. Eikä katsonut edes poistuessaan minua.

Mietin naista hetken. Ensin ajattelin, että hänellä ei varmaankaan ole lapsia, koska taju puolitoistavuotiaiden ymmärryskyvystä ontuu noin pahasti. Sitten mieleeni juolahti, että ehkä onkin.

Kamala ajatus. Koska siinä tapauksessa hänellä saattaisi olla myös mies.

Voi ukkoparkaa. Jos nainen ei kykene sanomaan asiaansa suoraan vastuulliselle kohteelle, äskeisessä laatikkotapauksessa minulle, mitä hänen miehensä joutuukaan kestämään.

Nainen heittää miehelle takuuvarmasti pikkupiikkiä tämän tästä. Ei kasvokkain, mutta niin, että mies on aina kuuloetäisyydellä. Esimerkiksi vanhempiensa poiketessa kylässä. Tilanne on helppo kuvitella.

”Meillä menee tosi hyvin. Makuuhuoneen tapetointi on kyllä yhä kesken. Yksi seinä valmiina. Ehkä se joskus valmistuu”, hän kertoo korostaen sanoja yhä ja kesken.

Tai tilittää puhelimessa kaverilleen:

”Hannu on alkanut taas lenkkeillä ja laihduttaa. Se on yllättävän päämäärätietoinen, kun sille päälle sattuu. Maraton tietenkin haaveena, taas kerran. Syö melkein pelkkää lihaa. Selittää, että joku ketoosi aiheuttaa törkeän pahanhajuisen hengityksen. Minusta voisi pestä hampaansa useammin.”

Hitaasti hivuttavaa, tietoisen huonosti verhottua suhteentappokamaa. Huh huh.

Lopetin aiheen miettimisen tuntiessani ärtymyksen nostavan päätään. Se katosi ennen kassaa pojan pelleilyn ansiosta. Oskarin ilo ei kadonnut silloinkaan, kun nostin hänet kärryn vauvaritilälle maksamisen ajaksi.  Innostuin itsekin vitsailemaan kassalla.

”Katso Oskari. Isi antaa yhden paperin ja saa takaisin monta metalliympyrää. Kivaa!” sanoin ja kilistin vaihtokolikoita.

Olipa huono, totesin heti. Lasten vitsiksi liian vaikea Oskarille, eikä kassatyttökään edustanut kohderyhmää. Hän ei hymyillyt edes myötähäpeän merkiksi.

Ei ennen kuin Oskari nikkasi silmää. Ensimmäistä kertaa. Ja vilautti kieltä suustaan.

Silloin tyttö pärskähti kunnon nauruun.

Ja isä oli ylpeä.

Kun vauva söi kärpäsen

Kärpänen laukaisi minussa tarpeen kirjoittaa. Se lensi elämäämme, kuoli ja tuli syödyksi.  Tai kaipa se oli jo valmiiksi kuollut.

Suunnilleen näin kaikki tapahtui pari päivää sitten.

"Kulta, Oskari söi kärpäsen!" kuului mökin makuuhuoneesta.

Oskari, 1 v 7 kk, köpötti ohitseni horjuvalla tyylillään. Koska makasin puoliunessa sohvalla, vaimo ehti perään ensin, nappasi pojan junttaotteella syliinsä ja onki ötökön jäännökset vesselin nielusta. Ei-alkuisten lauseiden jälkeen hän roikotti siivekkään puolikasta naperon naaman edessä.

"Kakkakärpänen!"

Poika näytti siltä, että itku oli enää yhden moitteen päässä. Päätin keventää tilannetta.

"Bakteereja tarvitaan. Vastustuskyky voimistuu. Pari kärpästä viikossa ja pojasta tulee teräsmies", sanoin.

Tällä kerralla heitto osui. Vaimo nauroi.

"Tai roskakuski", hän vastasi.

Poikakin tokeni ja alkoi hyppiä vanhempien naurun innostamana. 

"Iii-a-aa, ii-a-aa, hän äänteli pompiessaan."

Ei. Ei taas, ajattelin. Samaa laulua aamusta iltaan. Joka päivä. Edes muumilaulut eivät ärsytä niin paljon kuin tämä synkkäsävelinen vollotus.

Yhdyin silti pojan iloksi lauluun.

"Heepoo hirnahtaa. Juokse hepo hiljaa, kanna pikku Siljaa, kanna kotiin saakka, kevyt kallis taakka."

Hitto mikä lastenlaulu. Kappaleessa on sävelen lisäksi muutenkin synkkä kaiku. Hevoselle esitetään toivomus, että se veisi pikkutytön kotiin. Sehän on kuin johdanto siihen, että ei varmasti vie. Kukin voi kuvitella loput.

En ole tosin opetellut jatkosäkeiden sanoja. Enkä opettele. Mietin vain, olikohan minullakin vauvana noin huono maku.

Poika jatkoi kertosäettä parikymmentä kertaa putkeen. Olisi jatkanut vieläkin, mutta hiljeni kun lopetin osaltani yhteislaulun.

"Isii, sii, isii! Isää, isää!" kuului heti. Kuten aina.

En jaksanut enää yhtään lisää. Oli pakko saada hetki rauhaa. Koska tiesin, että hän ei hyväksy hiljenemistäni vaan toistaa pyyntöään helposti parisataa kertaa, turvauduin hätäratkaisuun. 

Ilmoitin meneväni vessaan. Meninkin ja myös istahdin pöntölle. Tosin kansi suljettuna, koska ei ollut hätä.

Sen pituinen se. Jatkan juttua, kun taas tapahtuu jotain, joka aktivoi avautumaan. Oletettavasti melko pian.

Isi